Eilen oli minun ja Suuren Punaisen ensimmäinen sataa kilometriä pitempi reissu. Matka taittui mennentullen hyvässä yhteisymmärryksessä. Mitä nyt eräs kanssa-autoilija oli sitä mieltä että kun hän kiihdytyskaistalla laittaa vilkun päälle on hänellä oikeus samantien kurvata Suuren Punaisen kylkeen. Onneksi pidän aina silmät auki kun näitä kiihdytyskaistan kuninkaita on näkyvissä joten annoin Suurelle Punaiselle vähän lisää kaasua ja vältyttiin rysäykseltä. Toivottavasti tämä toverihyvä edes säikähti. Taas kerran tuli huomattua ettei hämärällä/pimeällä ajaminen sovellu meikäläiselle. Sen verran jumahti hartiat vaikka kuinka yritti rennosti mennä hurruutella. Väsymyskin hieman rupesi jo painamaan silmiä, onneksi oli näitä musamuistelo cd:itä mukana. Poppia peliin ja kurkkuputki suorana hoilottamista, siinä resepti jolla pääsee kotiin asti.

Muiltakin osin päivä oli mukava ja ehkä hämmentäväkin. Aamulla oli taas särki päässä joten aamupalaksi buranaa. Aamupäivä meni vähän heräillessä, ei oikein napannut seurustella porukan kanssa. Käynnistymisvaikeuksien jälkeen olikin sitten ihan mukava vaihdella kuulumisia vaikkakin olisin  ihan mieluusti häipynyt paikalta edellyttäen että olisin saanut vapaasti valita seuraa karkumatkalle. Noh, elämältä ei aina saa mitä haluaa.

Jossain biisissä on joskus sanottu että elämä on täynnä pieniä kuolemia ja  kuinka totta se onkaan. Jos kissalla on yhdeksän elämää niin kuinka monta pientä kuolemaa ihmisen elämään voi mahtua ennenkuin tulee se viimeinen?