Joulu on onnellisesti takana. Ihania lahjoja tuli runsain mitoin <3 Tuli ihania mukeja kolme (olen mukifriikki), nenäkoruja kolme (voi taas hukkailla niitä), päivyri (tietysti), vaatetta, cd levyjä, ihanan tuoksuinen hajuvesi jne. Huoh, nyt se jouluahdistus on jäämässä taakse melkein vuodeksi. Hengissä siitä taas kerran selvittiin. Haikeuttakin täsää joulussa oli sillä tämä oli luultavasti viimeinen kerta kun yli nelikymmenpäinen sukulaisjoukkomme söi saman joulupöydän antimia. Monikymmenvuotinen perinne katkeaa luultavasti tähän jouluun.

Rakas  lapsi
Kolme päivää kaksi vuotiaan poikalapsen kanssa on yhtä aikaa raskasta ja riemukasta. Miten niin pieni ihminen voikin olla niin viisas? Vaikka kyseessä voikin olla puolueellinen lausunto, väittäisin että kyseessä on harvinaisen fiksu tuon ikäinen ipana. Kuinka tarkasti hän kuuntelikaan kun selitin miksi koiria ei saa jahdata, potkia, huitoa tai muutenkaan häiritä. Kuinka hyvin hän oivalsi lahjalelujensa käytön ja sen mitä kaikkea niiden kanssa voikaan tehdä. Rumpujen soittokin sujui kuin vanhalta tekijältä. Joulun hittibiisi oli ihahhaa ihhahhaa hepo hirnahtaa. Vaikka pojan kanssa olikin mukavaa olin ihan tyytyväinen kotona vallitsevasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Ei tarvitse vahtia ja olla skarppina.

Synttärit
Ikä muuttui jälleen kerran. Miltä se tuntuu? Ei miltään jos ei ajattele numeroita, mutta jos ajattelee niin tuntuuhan se joltain. Eli, en siis ajattele numeroita vaan jatkan kuten tähänkin asti, iättömänä.  Miksi ikä on joillekin niin iso asia? Siis nimenomaan muiden ikä. Siinä yksi syy miksi  vihaan kysymystä "Minkä ikänen sä oot?". Eräskin (entinen) ystäväni teki aina hirmuisen numeron siitä kuinka paljon vanhempi olen kuin hän jos vaikka olimme baarissa ja juttelimme uroiden kanssa. Ärsyttävää. Itselleni ihmisten iät on varmaankin siksikin merkityksettömiä kun minulla on niin eri ikäisiä ystäviä, kavereita ja tuttuja. Jos tulee juttuun niin tulee juttuun olipa ne numerot mitä tahansa.

Kipu
Tänään olen taas todennut etten todellakaan kadehdi ihmisiä joilla on aina kipuja. Aamulla kun rymysin koirien kanssa metsässä tuli Kipu isolla koolla. Alavatsan oikeaan puoleen se iski. Se kuitenkin hellitti hieman kun rauhassa käveli ja vältteli ylimääräisiä pomppuja. Kotona lepäilin ja olo tuntuikin olevan ihan ok. Olin sopinut ystäväni kanssa treenitreffit ja kun tein sinne lähtöä tuli Kipu uudelleen. Selväähän on ettei treeneistä jäädä pois jos henki pihisee joten linkkuveitseksi vääntyneenä lastasin koirat autoon ja tärisevin käsin köröttelin vajaan kahdenkymmenenkilometrin matkan treffipaikalle. Miten matkasta selvisin, ei mitään käsitystä. Varmaan hyvin kun hengissä ollaan. Ystäväni kauhisteli kalpeita kasvojani mutta eihän siinä muuta kuin treenaamaan vain. Kipu hellittikin taas jonkin ajan kuluttua. Siellä se nytkin vaanii ja odottaa tilaisuutta iskeä uudelleen. Olo on kuitenkin kohtalainen ja automatka tänne koneen äärellekin sujui jo ihan mallikkaasti. Toivottavasti ei yöllä tarvitse lääkäriin lähteä. Kipu on ikävä seuralainen. Rajoittava. Ilkeä. Se on vähän kuin konkretisoitunut ikävä ja kaipuu, se mikä yleensä jyllää sisällä paukahtaakin ulos.